Katkaisee hiljaisuuden

Nonnii. Meinasi blogi kuivua heti alkuunsa. Syynä tosin ei ollut aiheiden loppuminen, vaan päin vastoin niiden kerääminen: eurolääkäri pyrki taas tekemään viikon aikana maailman tekemättömist töistä n. puolet. Eipä tullut tehtyä, mutta yritys johti siihen, että eilen hoitaessaan täyttä potilaslistaa, eurolääkäri sujuvasti vastasi samalla puhelimen ja sähköpostin välityksellä yhden pienen tutkimuslaboratorion ongelmista ja lisäksi täytti yhden keskisuuren yrityksen koulutuskalenteria laadukkailla kurssikokonaisuuksilla. Pingispallot pysyivät sujuvasti ilmassa, ja sivussa tuli ehkä tehtyä vain yksi "turha" lähete erikoissairaanhoitoon (turha siksi, että en itse suoranaisesti uskonut, että taustalla on mitään vakavaa, mutta en ehtinyt sitä lähteä perkaamaankaan siinä päivystyksessä).

Potilaan näkökulmastahan turhia lähetteitä ei ole. Asiat pitäisi aina tutkia ja mielellään erikoissairaanhoidossa. Potilaat eivät taida tietää, että harvoin he siellä erikoissairaanhoidossakaan pääsevät erikoislääkäriin, vaan hommat tekevät sairaalalääkärit, eli usein eurolääkärin työkokemusta vastaavilla taidoilla hekin puuhaavat. Erikoissairaanhoidon ero perusterveydenhuoltoon on usein häilyvä ja perustuu lähinnä alueellisiin määritelmiin: siellä voidaan käyttää liberaalimmin esim. konetutkimuksia, ottaa viipalekuvia ja magneettikuvia, leikellä isompia paloja irti jne. Mutta missään tapauksessa erikoisairaanhoidossa ei saa absoluuttisesti parempaa lääketiedettä ja parempaa hoitoa, usein vain paljon kohdistetumpaa.

Tästä hyvä esimerkki on yksi potilaani, joka tuli vastaanotolleni terveyskeskukseen ja ilmoitti tulosyykseen, että haluaa lähetteen gynekologille vatsakipujen vuoksi. Hän oli vaivaansa hoidattanut pitkään yksityisesti gynekologilla ja nyt rahat eivät siihen riittäneet, siksihän halusi siirtyä julkisten palveluiden piiriin ja jotta julkisella pääsee erikoislääkärille, tarvitsee yleislääkärin lähetteen. Ilmeisesti potilas ei missään vaiheessa ajatellut, että minä voisin häntä hoitaa. Hänen suureksi yllätykseksi aloinkin hoitaa vaivaa itse, ja minulla itse asiassa on kohtuullisen hyvä näkemys siitä missä hommassa on kyse. Tarvittaessa kysyn ohjeita gynekologilta, mutta en usko, että ainakaan kovin pian minulle tulee tilanne, että joutuisin potilaan lähettämään fyysisesti erikoislääkärin arvioon.

Onneksi kommunikaatiotaitoni ja vireystasoni tämän vastaanoton puitteissa olivat niin hyvät, että sain potilaankin uskomaan taitoihini, eikä hän vaikuttanut pettyneeltä siihen, ettei saanutkaan lähetettä. Tämän tyyppisten kommunikaatiotilanteiden toistuminen päivittäin terveyskeskuksesssa on tietenkin turhauttavaa, eikä tilanne helpota yhtään Karkkilan "valelääkäri". Terveyskeskusten jalo työ on vuosien saatossa kansalaisten silmissä rapautunut, ja arvauskeskuksista puhuminen ajaa kokeneet kollegat työskenetelemään yksityissektorille. Siellä potilas maksaa palvelusta niin paljon, että kynnys suhtautua avoimen halveksuvasti ja epäluuloisesti saatuun hoitoon on ihmisen peruspsykologian tuntien huomattavasti korkeampi.

Ilmainen tai halpa ei suomalaisesta voi olla hyvää.