Lettipitkohan työskentelee osa-aikaisen eurolääkäriyden lisäksi myös yliopistolla. Nyt mulle järkytyksekseni kävi ilmi, että yliopisto on uuden lain myöstä tyoehtosopimuksettomassa tilassa, työrauha ei ole voimassa ja JUKO harkitsee jopa lakkoa...
Mä olen tästä aika innoissani, en ole koskaan ollutkaan lakossa. En edes tajunnut minkä takaia tässä taistellaan (työaikoja ne kai ovat entisetään huonontamassa...) mutta taistelussa olen ehdottomasti mukana!
"Työn orjat sorron yöstä nouskoon..." Jne.
Meneeköhän blogi lakkoon kans? Voinhan mä tänne kirjoittaa vaan tutkimus- ja opetustehtävien ulkopuolisia kirjoituksia.
perjantai 26. helmikuuta 2010
tiistai 23. helmikuuta 2010
Patinpoisto
Nyt tulee lääkäripostaus: mä sitten nautin aivan jumalattomasti erilaisten pattien poistamisesta! Se on hauskinta ikinä. Tänäänkin sain ottaa kolme veke. Ja hienoa on sitten jännittää, että mikä tulee koepalan vastaukseksi, että menikö oma arvaus oikein vai tuliko ihan ihosyöpä (yhtään en ole vielä saanut kiinni!).
Sitä en yhtään tajua, että miksi ihmiset ei tarkemmin katsele mitä siellä puuhataan. Minusta on aina jännää katsoa, kun tehdään jotain toimenpidettä puudutuksessa: se on vinka fiilis, kun näkee että jotakin tapahtuu, mutta mitään ei tunnu.
Yksi patti on jäänyt mua vähän harmittamaan: poistin ihan sellaisen tyypillisen kirsikkaluomen kämmenen syrjästä yhdeltä tyypiltä ja tohkeissani poistin sen ihopoimujen suhteen poikittain, kun en pysähtynyt miettimään miten päin se veneviilto kannattaa tehdä. Nyt mua vainoaa, että sillä tyypillä on kämmensyrjällä sellainen kamala arpi... Ja mun syystä!
Toinen erittäin miellyttävä juttu on paiseiden avaaminen. Tämä on kaikille lääkäreille yhteistä, sen tiedän. Se märän tursuaminen ulos siitä viillosta on käsittämättömän TYYDYTTÄVÄÄ. Vaikka se kuulsotaakin härskiltä, niin ei sille tunteelle vaan voi mitään. Ja bonuksena on tietenkin se, että potilas paranee yleensä tällä tyystin. Kaikki ovat onnellisia, kun äkämä on poissa ja rauha maassa.
Finnien puristelu on vastaavalla tavalla pienessä mittakaavassa tyydyttävää. Ehkä siksi ihmiset myös hakeutuvat kosmetologeiksi, päästäkseen puristelemaan finnejä luvan kanssa. Mutta missä ovat keski-ikäiset kosmetologit? Tätä olemme Kamelin kanssa pohtineet.
Sitä en yhtään tajua, että miksi ihmiset ei tarkemmin katsele mitä siellä puuhataan. Minusta on aina jännää katsoa, kun tehdään jotain toimenpidettä puudutuksessa: se on vinka fiilis, kun näkee että jotakin tapahtuu, mutta mitään ei tunnu.
Yksi patti on jäänyt mua vähän harmittamaan: poistin ihan sellaisen tyypillisen kirsikkaluomen kämmenen syrjästä yhdeltä tyypiltä ja tohkeissani poistin sen ihopoimujen suhteen poikittain, kun en pysähtynyt miettimään miten päin se veneviilto kannattaa tehdä. Nyt mua vainoaa, että sillä tyypillä on kämmensyrjällä sellainen kamala arpi... Ja mun syystä!
Toinen erittäin miellyttävä juttu on paiseiden avaaminen. Tämä on kaikille lääkäreille yhteistä, sen tiedän. Se märän tursuaminen ulos siitä viillosta on käsittämättömän TYYDYTTÄVÄÄ. Vaikka se kuulsotaakin härskiltä, niin ei sille tunteelle vaan voi mitään. Ja bonuksena on tietenkin se, että potilas paranee yleensä tällä tyystin. Kaikki ovat onnellisia, kun äkämä on poissa ja rauha maassa.
Finnien puristelu on vastaavalla tavalla pienessä mittakaavassa tyydyttävää. Ehkä siksi ihmiset myös hakeutuvat kosmetologeiksi, päästäkseen puristelemaan finnejä luvan kanssa. Mutta missä ovat keski-ikäiset kosmetologit? Tätä olemme Kamelin kanssa pohtineet.
sunnuntai 21. helmikuuta 2010
Sunnuntaimeininkiä
Eilen minua mietitytti sanan pefletti etymologia. Pääsin Muzzun ystävällisellä avustuksella näin pitkälle:
perä -> perse -> peppu -> peffa -> pefletti
Tulisikohan minusta kielitieteilijä?
Wikipedia kertoo asiasta seuraavaa:
"Istuinalunen on saunassa tai yleisesti missä tahansa käytettävä istuinsuoja. Saunassa käytettäväksi tarkoitetusta istuinalusesta on käytössä myös nimitys pefletti tai hieman alatyylinen persletti. Sana pefletti on yhdistelmä sanoista "peffa" ja "tabletti"."
And back to medicine, or para-medicine:
Olen huomannut pitkään uinuneen poliittisen eläimen nostavan päätään minussa. Ei kepulaisuuden, vaikka Pyry jo sitä epäilikin itseriittoisen edellisen postauksen jälkeen, vaan lähinnä anti-PerSulaisuuden.
Työskentelen nimittäin nyt yhdessä maahanmuuttajaprojektissa, jossa pyritään työllistämään Suomeen muuttaneita lääkäreitä suomalaiseen järjestelmään. Se ei ole ihan helppoa, mutta tehtävissä. Hieno ajatus ja kannatan ehdottomasti kaikenlaista työperäisen maahanmuuton tukemista, erittyisesti tietenkin työvoimapulasta kärsivillä aloilla. Eli siitä anti-PerSulaisuus.
Yhden lääkärin kouluttamisen hinta Suomessa on n. 80 000 €. Tämän projektin kustannukset maksavat saman verran kuin 1.5 suomalaisen lääkärin kouluttamisen ja projektiin mahtuu 25 opiskelijaa. Huikea säästö Suomen valtiolle!! What's there NOT to like?!
Terkkuja vaan persuille, että tähänkin projektiiin tulevat tyypit ovat huikeita heppuja, monessa elämänkoulussa jo kouliintuneita ja lisäksi lääkärintaidoiltaan hyviä. Oikein särkee mun sydäntä, kun tiedän kuinka paljon epäluuloa ja suoranaista vihaa he tulevat kohtaamaan, kun pääsevät vihdoin eurolääkärin hommiin.
Nii-in, tätä on maahanmuuttajalääkärin arki: kotimaassaan kymmeniä vuosia kirurgin hommia tehnyt on Suomessa eurolääkäri ja pakotettu terveyskeskukseen... Nice.
perä -> perse -> peppu -> peffa -> pefletti
Tulisikohan minusta kielitieteilijä?
Wikipedia kertoo asiasta seuraavaa:
"Istuinalunen on saunassa tai yleisesti missä tahansa käytettävä istuinsuoja. Saunassa käytettäväksi tarkoitetusta istuinalusesta on käytössä myös nimitys pefletti tai hieman alatyylinen persletti. Sana pefletti on yhdistelmä sanoista "peffa" ja "tabletti"."
And back to medicine, or para-medicine:
Olen huomannut pitkään uinuneen poliittisen eläimen nostavan päätään minussa. Ei kepulaisuuden, vaikka Pyry jo sitä epäilikin itseriittoisen edellisen postauksen jälkeen, vaan lähinnä anti-PerSulaisuuden.
Työskentelen nimittäin nyt yhdessä maahanmuuttajaprojektissa, jossa pyritään työllistämään Suomeen muuttaneita lääkäreitä suomalaiseen järjestelmään. Se ei ole ihan helppoa, mutta tehtävissä. Hieno ajatus ja kannatan ehdottomasti kaikenlaista työperäisen maahanmuuton tukemista, erittyisesti tietenkin työvoimapulasta kärsivillä aloilla. Eli siitä anti-PerSulaisuus.
Yhden lääkärin kouluttamisen hinta Suomessa on n. 80 000 €. Tämän projektin kustannukset maksavat saman verran kuin 1.5 suomalaisen lääkärin kouluttamisen ja projektiin mahtuu 25 opiskelijaa. Huikea säästö Suomen valtiolle!! What's there NOT to like?!
Terkkuja vaan persuille, että tähänkin projektiiin tulevat tyypit ovat huikeita heppuja, monessa elämänkoulussa jo kouliintuneita ja lisäksi lääkärintaidoiltaan hyviä. Oikein särkee mun sydäntä, kun tiedän kuinka paljon epäluuloa ja suoranaista vihaa he tulevat kohtaamaan, kun pääsevät vihdoin eurolääkärin hommiin.
Nii-in, tätä on maahanmuuttajalääkärin arki: kotimaassaan kymmeniä vuosia kirurgin hommia tehnyt on Suomessa eurolääkäri ja pakotettu terveyskeskukseen... Nice.
perjantai 12. helmikuuta 2010
Ei laisinkaan lääketieteellinen postaus
Nyt ei tule mieleen mitään lääketieteellistä, joka akuutisti olisi sydämen päällä. Juteltiin tänään pitkään puhelimessa Kameli-kollegan kanssa polvi-injektioista ja se kevensi lääketieteellisen kuorman hetkellisesti. Ei sillä, etteikö mielenkiintoisia potilastapauksia olisi taas maailma väärällään, mutta nyt niistä vain ei jaksa ihmetellä.
Ihmettelenkin sitä, kuinka erilaisia ihmiset ovat. Kuulostaa typerältä, mutta niin se vain on. Täysin käsittämätöntä, kuinka ihmiset voivat suhtautua samoihin asioihin niin tyystin eri tavalla. Esimerkiksi työteko: osa välttelee töitä niin paljon, että sitä voisi pitää työnä - siis sitä välttelyä. Toiset taas eivät osaa olla tekemättä töitä, ja siitä seuraa ongelmia, minä olen tästä hyvä esimerkki. Tästä saimme Kamelin kanssa myös mehevän keskustelun aikaiseksi Yrjönkadun uimahallin saunassa kelteisillämme.
Vertailimme Kamelin kanssa älyttömimpiä todistuksia, mitä olemme joutuneet kirjoittamaan ihmisille työnvälttelyä varten. Oma ennätykseni on potilas, joka haki sairauslomaa, koska hänen tyttöystävänsä koira oli kuollut ja kotona olisi pitänyt olla lohduttamassa sitä tyttöystävää. En tietenkään kirjoittanut tällä syyllä päivääkään, vaikka ukkeli yritti myös selittää kieltävän vastaukseni jälkeen selkäkivuista (vinkki työnvälttelijöille: tarinaa ei kannata lähteä vaihtamaan kesken vastaanoton). Ironista oli, että käytyään ensin sairaanhoitajan vastaanotolla, olisi hän sieltä saanut muutaman päivän sairauslomalapun, mutta ukko halusi lisää ja jonotti lääkärille. Jäi sitten nuolemaan näppejään.
Toinen jatkuvan ihmetyksen kohteena on ihmisten ymmärryksen ja oivaltamiskyvyn tasoerot. Myönnän, että itse olen ihan neuropsykologin testaamana aika nokkela tyyppi. Sen todistanee myös se, että suhteellisen kivuttomasti suoritin korkeakoulututkinnon (no, se ei itse asiassa todista mitään, eikä kyllä se neuropsykologikaan, noh... anyways). Mutta työssäni joudun jatkuvasti kohtaamaan tilanteen, että toinen ei vain tajua, vaikka vääntäisi sille hammastahnasta sen asian. Ei sitten millään! Yleensä näin käy vastaanotolla, kun yrittää selittää esim. miksei jotakin antibioottia kannata nyt syödä, tai miten KELA:lta haetaan vaikkapa kuntoutustukea. Ei vain onnistu, ne lomakkeet on hepreaa, tai ei vain haluta oppia mitään uutta, tai ollaan sitten niin fiksoituneita siihen omaan näkemykseen, ettei mikään järkipuhe sitä muuta.
Minä pyrin elämään rationaalisesti, ja uskoisin, että iso osa kollegoistani on samalla tavalla luonnontieteilijän sielulla varustettuja. Eli empiirisesti todistettu ja järjellä perusteltava on totta, muu huuhaata. Luonnontieteilijän sielu usein myös vaatii jatkuvaa tiedon päivittämistä ja aktiivista lisätietämyksen etsimistä.
Tästä syystä uskonkin, että terveyskeskuslääkärin ja peruspotilaan, joka ei itse asiassa useinkaan halua oppia mitään uutta, keskinäinen kommunikaatio on niin hankalaa. Luonnontieteilijä yrittää perustella järjellä ja toinen ei pysty ottamaan järjellä vastaan, joten heittää peliin tunteet - ja sitten soppa on valmis. Lisäksi ongelmaa syventää ammottava kuilu nokkeluudessa. Olisipa ihana hoitaa aina vain insinööripotilaita! Niille on niin helppo selittää miksi tehdään ja mitä.
Noh, tulihan tästä itse asiassa aika lääketieteellinen postaus. Mutta tajunnanvirtaa silti.
Seuraavaksi voisinkin pureutua Kamelin kanssa jo altaassa aloitettuun aiheeseen eli kansalaispalkkaan. Se on jäänyt tuonne alitajuntaan kummittelemaan. Yrjönkadun uimahallin dekadentti tunnelma selkeästi tuottaa aiheita myös blogiin!
Ihmettelenkin sitä, kuinka erilaisia ihmiset ovat. Kuulostaa typerältä, mutta niin se vain on. Täysin käsittämätöntä, kuinka ihmiset voivat suhtautua samoihin asioihin niin tyystin eri tavalla. Esimerkiksi työteko: osa välttelee töitä niin paljon, että sitä voisi pitää työnä - siis sitä välttelyä. Toiset taas eivät osaa olla tekemättä töitä, ja siitä seuraa ongelmia, minä olen tästä hyvä esimerkki. Tästä saimme Kamelin kanssa myös mehevän keskustelun aikaiseksi Yrjönkadun uimahallin saunassa kelteisillämme.
Vertailimme Kamelin kanssa älyttömimpiä todistuksia, mitä olemme joutuneet kirjoittamaan ihmisille työnvälttelyä varten. Oma ennätykseni on potilas, joka haki sairauslomaa, koska hänen tyttöystävänsä koira oli kuollut ja kotona olisi pitänyt olla lohduttamassa sitä tyttöystävää. En tietenkään kirjoittanut tällä syyllä päivääkään, vaikka ukkeli yritti myös selittää kieltävän vastaukseni jälkeen selkäkivuista (vinkki työnvälttelijöille: tarinaa ei kannata lähteä vaihtamaan kesken vastaanoton). Ironista oli, että käytyään ensin sairaanhoitajan vastaanotolla, olisi hän sieltä saanut muutaman päivän sairauslomalapun, mutta ukko halusi lisää ja jonotti lääkärille. Jäi sitten nuolemaan näppejään.
Toinen jatkuvan ihmetyksen kohteena on ihmisten ymmärryksen ja oivaltamiskyvyn tasoerot. Myönnän, että itse olen ihan neuropsykologin testaamana aika nokkela tyyppi. Sen todistanee myös se, että suhteellisen kivuttomasti suoritin korkeakoulututkinnon (no, se ei itse asiassa todista mitään, eikä kyllä se neuropsykologikaan, noh... anyways). Mutta työssäni joudun jatkuvasti kohtaamaan tilanteen, että toinen ei vain tajua, vaikka vääntäisi sille hammastahnasta sen asian. Ei sitten millään! Yleensä näin käy vastaanotolla, kun yrittää selittää esim. miksei jotakin antibioottia kannata nyt syödä, tai miten KELA:lta haetaan vaikkapa kuntoutustukea. Ei vain onnistu, ne lomakkeet on hepreaa, tai ei vain haluta oppia mitään uutta, tai ollaan sitten niin fiksoituneita siihen omaan näkemykseen, ettei mikään järkipuhe sitä muuta.
Minä pyrin elämään rationaalisesti, ja uskoisin, että iso osa kollegoistani on samalla tavalla luonnontieteilijän sielulla varustettuja. Eli empiirisesti todistettu ja järjellä perusteltava on totta, muu huuhaata. Luonnontieteilijän sielu usein myös vaatii jatkuvaa tiedon päivittämistä ja aktiivista lisätietämyksen etsimistä.
Tästä syystä uskonkin, että terveyskeskuslääkärin ja peruspotilaan, joka ei itse asiassa useinkaan halua oppia mitään uutta, keskinäinen kommunikaatio on niin hankalaa. Luonnontieteilijä yrittää perustella järjellä ja toinen ei pysty ottamaan järjellä vastaan, joten heittää peliin tunteet - ja sitten soppa on valmis. Lisäksi ongelmaa syventää ammottava kuilu nokkeluudessa. Olisipa ihana hoitaa aina vain insinööripotilaita! Niille on niin helppo selittää miksi tehdään ja mitä.
Noh, tulihan tästä itse asiassa aika lääketieteellinen postaus. Mutta tajunnanvirtaa silti.
Seuraavaksi voisinkin pureutua Kamelin kanssa jo altaassa aloitettuun aiheeseen eli kansalaispalkkaan. Se on jäänyt tuonne alitajuntaan kummittelemaan. Yrjönkadun uimahallin dekadentti tunnelma selkeästi tuottaa aiheita myös blogiin!
lauantai 6. helmikuuta 2010
Katkaisee hiljaisuuden
Nonnii. Meinasi blogi kuivua heti alkuunsa. Syynä tosin ei ollut aiheiden loppuminen, vaan päin vastoin niiden kerääminen: eurolääkäri pyrki taas tekemään viikon aikana maailman tekemättömist töistä n. puolet. Eipä tullut tehtyä, mutta yritys johti siihen, että eilen hoitaessaan täyttä potilaslistaa, eurolääkäri sujuvasti vastasi samalla puhelimen ja sähköpostin välityksellä yhden pienen tutkimuslaboratorion ongelmista ja lisäksi täytti yhden keskisuuren yrityksen koulutuskalenteria laadukkailla kurssikokonaisuuksilla. Pingispallot pysyivät sujuvasti ilmassa, ja sivussa tuli ehkä tehtyä vain yksi "turha" lähete erikoissairaanhoitoon (turha siksi, että en itse suoranaisesti uskonut, että taustalla on mitään vakavaa, mutta en ehtinyt sitä lähteä perkaamaankaan siinä päivystyksessä).
Potilaan näkökulmastahan turhia lähetteitä ei ole. Asiat pitäisi aina tutkia ja mielellään erikoissairaanhoidossa. Potilaat eivät taida tietää, että harvoin he siellä erikoissairaanhoidossakaan pääsevät erikoislääkäriin, vaan hommat tekevät sairaalalääkärit, eli usein eurolääkärin työkokemusta vastaavilla taidoilla hekin puuhaavat. Erikoissairaanhoidon ero perusterveydenhuoltoon on usein häilyvä ja perustuu lähinnä alueellisiin määritelmiin: siellä voidaan käyttää liberaalimmin esim. konetutkimuksia, ottaa viipalekuvia ja magneettikuvia, leikellä isompia paloja irti jne. Mutta missään tapauksessa erikoisairaanhoidossa ei saa absoluuttisesti parempaa lääketiedettä ja parempaa hoitoa, usein vain paljon kohdistetumpaa.
Tästä hyvä esimerkki on yksi potilaani, joka tuli vastaanotolleni terveyskeskukseen ja ilmoitti tulosyykseen, että haluaa lähetteen gynekologille vatsakipujen vuoksi. Hän oli vaivaansa hoidattanut pitkään yksityisesti gynekologilla ja nyt rahat eivät siihen riittäneet, siksihän halusi siirtyä julkisten palveluiden piiriin ja jotta julkisella pääsee erikoislääkärille, tarvitsee yleislääkärin lähetteen. Ilmeisesti potilas ei missään vaiheessa ajatellut, että minä voisin häntä hoitaa. Hänen suureksi yllätykseksi aloinkin hoitaa vaivaa itse, ja minulla itse asiassa on kohtuullisen hyvä näkemys siitä missä hommassa on kyse. Tarvittaessa kysyn ohjeita gynekologilta, mutta en usko, että ainakaan kovin pian minulle tulee tilanne, että joutuisin potilaan lähettämään fyysisesti erikoislääkärin arvioon.
Onneksi kommunikaatiotaitoni ja vireystasoni tämän vastaanoton puitteissa olivat niin hyvät, että sain potilaankin uskomaan taitoihini, eikä hän vaikuttanut pettyneeltä siihen, ettei saanutkaan lähetettä. Tämän tyyppisten kommunikaatiotilanteiden toistuminen päivittäin terveyskeskuksesssa on tietenkin turhauttavaa, eikä tilanne helpota yhtään Karkkilan "valelääkäri". Terveyskeskusten jalo työ on vuosien saatossa kansalaisten silmissä rapautunut, ja arvauskeskuksista puhuminen ajaa kokeneet kollegat työskenetelemään yksityissektorille. Siellä potilas maksaa palvelusta niin paljon, että kynnys suhtautua avoimen halveksuvasti ja epäluuloisesti saatuun hoitoon on ihmisen peruspsykologian tuntien huomattavasti korkeampi.
Ilmainen tai halpa ei suomalaisesta voi olla hyvää.
Potilaan näkökulmastahan turhia lähetteitä ei ole. Asiat pitäisi aina tutkia ja mielellään erikoissairaanhoidossa. Potilaat eivät taida tietää, että harvoin he siellä erikoissairaanhoidossakaan pääsevät erikoislääkäriin, vaan hommat tekevät sairaalalääkärit, eli usein eurolääkärin työkokemusta vastaavilla taidoilla hekin puuhaavat. Erikoissairaanhoidon ero perusterveydenhuoltoon on usein häilyvä ja perustuu lähinnä alueellisiin määritelmiin: siellä voidaan käyttää liberaalimmin esim. konetutkimuksia, ottaa viipalekuvia ja magneettikuvia, leikellä isompia paloja irti jne. Mutta missään tapauksessa erikoisairaanhoidossa ei saa absoluuttisesti parempaa lääketiedettä ja parempaa hoitoa, usein vain paljon kohdistetumpaa.
Tästä hyvä esimerkki on yksi potilaani, joka tuli vastaanotolleni terveyskeskukseen ja ilmoitti tulosyykseen, että haluaa lähetteen gynekologille vatsakipujen vuoksi. Hän oli vaivaansa hoidattanut pitkään yksityisesti gynekologilla ja nyt rahat eivät siihen riittäneet, siksihän halusi siirtyä julkisten palveluiden piiriin ja jotta julkisella pääsee erikoislääkärille, tarvitsee yleislääkärin lähetteen. Ilmeisesti potilas ei missään vaiheessa ajatellut, että minä voisin häntä hoitaa. Hänen suureksi yllätykseksi aloinkin hoitaa vaivaa itse, ja minulla itse asiassa on kohtuullisen hyvä näkemys siitä missä hommassa on kyse. Tarvittaessa kysyn ohjeita gynekologilta, mutta en usko, että ainakaan kovin pian minulle tulee tilanne, että joutuisin potilaan lähettämään fyysisesti erikoislääkärin arvioon.
Onneksi kommunikaatiotaitoni ja vireystasoni tämän vastaanoton puitteissa olivat niin hyvät, että sain potilaankin uskomaan taitoihini, eikä hän vaikuttanut pettyneeltä siihen, ettei saanutkaan lähetettä. Tämän tyyppisten kommunikaatiotilanteiden toistuminen päivittäin terveyskeskuksesssa on tietenkin turhauttavaa, eikä tilanne helpota yhtään Karkkilan "valelääkäri". Terveyskeskusten jalo työ on vuosien saatossa kansalaisten silmissä rapautunut, ja arvauskeskuksista puhuminen ajaa kokeneet kollegat työskenetelemään yksityissektorille. Siellä potilas maksaa palvelusta niin paljon, että kynnys suhtautua avoimen halveksuvasti ja epäluuloisesti saatuun hoitoon on ihmisen peruspsykologian tuntien huomattavasti korkeampi.
Ilmainen tai halpa ei suomalaisesta voi olla hyvää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)