Innoistuinpa nyt kirjoittamaan. Edellisen kirjoitukseni pointti itse asiassa livahti vasta kommentteihin, eli kannattaisin tietokoneistettua diagnoositukea laajempaan käyttöön lääketieteessä. Nykyisellä ihmisvetoisella systeemillä homma lentää edelleen liian paljon tuurilla, joka johtaa puolestaan valtavaan resurssien haaskaamiseen sekä yli- että alidiagnostiikan kautta. Ja jos iso osa diagnostiikasta voitaisiin edes jotenkin automatisoida, niin lääkäreille jäisi enemmän aikaa ja henkistä kapasiteettia olla inhimillisiä potilailleen. Noniin, polttakaa minut roviolla.
Mutta kun aloin asiaa tarkemmin miettimään, niin törmäsin kysymykseen, tarvitseeko lääkärin alunalkaenkaan olla empaattinen ja inhimillinen? Eikö lääkärin tehtävä ole tehdä diagnoosi ja suunnitella taudin hoito sen mukaisesti? Ja jos empatiaa ei oikeasti tarvita, niin eivätkö tietokoneet voisi hoitaa koko roskan? Hoitohenkilökunta voisi sitten toteuttaa empatian. Näin vanhaan aikaan lääketiede toimi, lääkäri murisi nurkassa ohjeensa ja potilaat itkivät huolensa hoitajan olkaa vasten.
Nyt sitten päästääkin lääketieteen sotkuisimmalle kentälle eli ihmisten väliseen kohtaamiseen. On yleinen käsitys, että ihmiset paranevat paremmin, jos heitä hoitavat empaattiset ja sosiaalisesti lahjakkaat ihmiset. Sairaaloissakin pitää olla kukkia ja isot ikkunat, jotta voimaannuttavat ajatukset ja tunteet pääsevät pintaan. Potilaiden ei pidä antaa ottaa potilaan roolia, vaan heidän yksilöllisiä voimavaroja pitää tukea ja pyrkiä ratkaisukeskeiseen, potilaslähtöiseen ja moniammatilliseen tiimityöskentelyyn, jonka keskiössä on potilas, eiku siis ihminen / asiakas. Tai no ainakin hoivatiede jauhaa tästä jatkuvasti, kyllästymiseen saakka. Onhan asiaa tutkittukin (tämä Lancetin vanhahko juttu vain esimerkkinä), mutta tutkimukset yleensä ovat lääketieteen kriteereillä mitattuna kehnoja. Tulokset viittaavat siihen, että empatia auttaa, erityisesti kipuun, masennukseen ja epämääräisiin oireisiin.
Mutta paranevatko potilaat paremmin ihan "oikeista fyysisistä" sairauksista, jos heille on kiva, vai onko potilailla vain mukavampaa (= onko quality of life, QOL, parempi)? Amerikkalaiset tutkivat asiaa nuhakuumeen suhteen kahdenkin jutun verran ja satunnaistivat mukavasti reippaat 700 ihmistä ryhmiin, jotka joko saivat lääkkeitä tai eivät JA jotka saivat lääkäriltä mukavaa ja optimistista ohjausta tai sitten ei. Taudiksi valittiin nuhakuume juurikin sen takia, että mikään nykyinen hoito ei siihen auta. Ensin he näyttivät, että yrttivalmiste echinacea ei ole itsessää tehokas flunssaan, mutta tehoaa paremmin, jos ihminen uskoo sen olevan tehokasta. Puhdasta plaseboa siis. Mutta plaseboefekti ainakin nuhan osalta oli aika vaatimaton (surprise)!
Empatiakokeessa mitattiin nenästä tiettyjä immunologisia markkereita potilaiden itse raportoimien oireiden lisäksi. Itse raportoiduissa oireiden kestossa ei ollut tilastollisesti merkittäviä eroja, mutta tutkijat pystyivät osoittamaan, että potilailla, jotka itse kokivat saaneensa parasta mahdollista empaattista hoitoa lääkärin vastaanotolla, oli vähiten nuhan immunologisia merkkejä nenässä. Tajunnanräjäyttävää! Oma kokemukseni toisen ihmisen empatista voi siis vaikuttaa rauhoittavasti yliaktiivisena riehuvaan immuunijärjestelmääni. Toki tutkimuksessa on ongelmansa, mutta se herättelee ajatuksia.
Eli sillä miten empaattinen lääkäri on, ei itse asiassa ole väliä. Tärkeintä on, kuinka empaattisena tai tehokkaana potilas kokee saavansa hoidon. Siihen onkin jo sitten paljon vaikeampi vaikuttaa. Toki auttaa, jos lääkäri itse ei ole umpimörkö. Sellaisillekin kuitenkin on tilauksensa, osa potilaista nimittäin pitää ärtyisiä vanhoja lääkäreitä kaikkein parhaina. Yskänlääkekin tehoaa paremmin, jos se on pahaa. Silloin ihminen kierosti ajattelee, että jos tämä lääke / lääkäri ei yhtään yritä miellyttää minua, niin sen on pakko olla supertaitava selvitäkseen modernissa kilpailuyhteiskunnassa.
Jumaleisson ihmiset ovat kieroja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti